Biennaalinäyttely–teosten taustalla

Sauna

Liina Aalto-Setälän teos Hikoilevat korvat, lahoavat lauteet on koettavissa Taidevaltakunta ’24 -biennaalin aikana Vanai Bistro & Bastu -ravintolan saunassa erikseen varatuilla saunavuoroilla. Teos käsittelee saunomiseen liittyviä perinteitä ja uskomuksia.

Suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa saunominen on ollut keskeinen osa ihmisten arkea ja kulttuuria. Sen juuret voidaan ajoittaa 10 000 vuoden taakse menneisyyteemme. Pohjoisen kylmässä ilmastossa sauna oli elintärkeä lämmön tyyssija ja puhtauden ylläpitäjä. Se sai myös kansantaruissa erityisen aseman väkevänä ja voimallisena maailmojen välisenä porttina.

Sauna oli kytköksissä moniin siirtymäriitteihin, minkä johdosta sen ajateltiin olevan rajatila tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Niin synnytykset eli maailmaan tulemiset kuin ruumiin pesemiset eli maailmasta poistumiset hoidettiin saunassa. Aattona saunominen oli oleellinen osa kaikkiin juhlapäiviin valmistautumista, ja se hetki, jolloin siirryttiin arjesta juhlaan.

Saunassa oltiin paljaina tuonpuoleisille voimille, hyville ja pahoille. Siksi sen ajateltiin olevan otollinen paikka monenlaisille taioille ja rituaaleille. Esimerkiksi saunassa hikoiltua hikeä käytettiin aineosana lukuisissa loitsuissa. Omaa hikeä varjeltiin, sillä vääriin käsiin joutuessaan sitä saattoi käyttää kirouksen välineenä. Vieraaseen saunaan mennessä taas suojauduttiin siellä lymyäviltä taudeilta haistamalla oman vasemman kainalon hikeä.

Saunasta ja sen asukeista liikkui monenlaisia myyttejä ja uskomuksia, joissa henget, vainajat ja erilaiset tuonpuoleisen olennot temmelsivät. Näistä tähän päivään kenties parhaiten säilyneet ovat kertomukset saunatontuista, joiden patsaita edelleen näkee asetettavan saunan lauteille.

Tonttu oli saunan suojelija, mutta myös sen yleisen moraalin ja sääntöjen konservatiivinen vartija. Jos saunassa heitti liikaa löylyä, melusi tai saunoi liian myöhään, saunatonttu suuttui ja rankaisi. Hurjimmissa tarinoissa huonosti käyttäytyneet saunojat joutuivat tontun nylkemiksi, ja heidän nahkansa ripustettiin oveen roikkumaan varoitukseksi muille. 

Hyvin kohdeltuina tontut pitivät huolta saunasta. Ne lisäsivät pesään puita ja varoittivat tulevista uhista, kuten tulipalon vaarasta. Tonttu pidettiin tyytyväisenä jättämällä sille saunaan kuppi vettä ja kynttilä, sekä juhlapäivinä ruokaa. Oli myös kohteliasta tervehtiä saunan haltijaa sisään astuessa. Tontun saunavuoro oli ihmisten jälkeen, ja lähtiessä muistettiin lisätä muutama puu pesään, jotta sille jäisi hyvät löylyt. 

Suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa ei ole ollut yhtä ainoaa selkeärajaista mytologiaa tai uskontoa, vaan kansantarusto on muuttunut ja muovautunut eri alueilla, ja kunakin aikana, omanlaisekseen kokonaisuudeksi. Nykyisin parhaiten tunnettu mielikuva pienikokoisesta ja hiippalakkisesta tonttu-ukosta on saunaperinteen uusinta perua, ja alueellisesti se sijoittuu Länsi-Suomeen. Näissä tarinoissa tonttu kuvaillaan yksisilmäiseksi kiukaan takana asuvaksi hiippariksi. Vanhempaa itäsuomalaista tarustoa on kuvaus saunatontusta ihmismäisenä, vainajaa muistuttavana valkoasuisena hahmona. Tämä hahmo nähtiin usein lauteilla kehräämässä lankaa tai harjaamassa pitkiä hiuksiaan. 

Sitäkin vanhemmissa myyteissä saunanhaltijan virkaa toimittivat erilaiset matelijat ja hyönteiset. Saunan lämpö houkutteli luokseen monenlaisia eliöitä, ja käärmeet, sammakot, siirat sekä sirkat olivat niissä ennen vanhaan tavallinen näky. Näitä eläimiä kunnioitettiin tuonpuoleisten voimien ruumiillistumina, ja niiden kohtalon uskottiin olevan yhteydessä talon asukkaisiin. Hyvin kohdeltuina ne toivat onnea ja hyvinvointia, kun taas eläimen tappaminen ennusti pahimmassa tapauksessa kuolemaa jollekulle talon asukkaalle. Yleisesti ottaen pihapiiriin ja sen rakennuksiin tunkeutuvaa villiyttä kunnioitettiin, sillä se edusti toisesta maailmasta valuvia väkeviä voimia, joilla oli oma mahtinsa ihmisen rinnalla.

Tarinat ja myytit heijastelevat elementtejä siitä kulttuurista, jossa ne ovat syntyneet. Niitä tarkastelemalla voimme kenties tavoittaa kaikuja omasta menneisyydestämme. Niin ikään tarvitsemme myös tänä päivänä uusia tarinoita, jotka auttavat meitä hahmottamaan ympäröivää todellisuutta.

Nykypäivän saunatonttuna voisi esimerkiksi pitää löylyyn eksynyttä hyttystä, joka koostaan huolimatta on ihmiselle sekä kiusa, että tärkeä palanen luonnon ekosysteemiä. Vai onko saunatonttu sittenkin nurkassa kyyhöttävä hämähäkki, joka saalistaa sinne eksyneitä tuholaisia? Tai kenties se on ihmisen keholla lauteille matkannut puutiainen, jonka purema muistuttaa meitä siitä, että muunlajisilla toimijoilla on edelleen oma väkevä mahtinsa tässä maailmassa.

Lähteet

Hämäläinen, Albert. 1920: Ihmisruumiin nesteet suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Laatikainen, Satu. 2019: Saunan kansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Porvoo.
Nirkko, Juha. 2010: Sauna – Pieni perinnekirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Porvoo.
Pulkkinen, Risto. 2014: Suomalainen kansanusko. Gaudeamus, Tallinna.
Pulkkinen, Risto & Lindfors, Stina. 2016: Suomalaisen kansanuskon sanakirja. Gaudeamus, Tallinna.