Näkökulmia

Salakavala taide

Anni Kytömäki

Ennen kuin päädyin kirjailijaksi, työskentelin vuosia ympäristöjärjestössä. Sielläkin piti kirjoittaa paljon: tyypillinen otsikko oli vaikkapa ”Valitus korkeimmalle hallinto-oikeudelle Humppilan Kaitasuota koskevasta turpeenottoluvasta”.

Järjestötyössä otetaan kantaa luontoa tuhoaviin hankkeisiin, parhaimmillaan tuloksekkaasti. Humppilan Kaitasuota ei saatu pelastettua, mutta luontoaktiivien työn ansiosta lukuisat metsät, suot, kalliot ja kosket ympäri Suomea ovat säilyneet tyyssijoina, joissa elämä ja kuolema saavat yhä punoa villejä kudelmiaan.

Kirjailijana olen huomannut, että taiteessa keinot vaikuttaa maailman tilaan ovat sekä vähäisemmät että jykevämmät kuin ympäristöjärjestössä. Taiteilija harvoin pystyy teoksensa kautta pelastamaan tiettyä luontokohdetta. Toisaalta taiteilijan on mahdollista herättää ajatuksia ja toiminnanhalua, jotka saattavat kanavoitua teoiksi.

Yhä laajemmin ymmärretään, että elämme ekokriisin aikaa, ja monet taiteilijat ottavat teoksissaan kantaa luonnon puolesta. Jalonkaan sanoman taakse ei silti voi piiloutua. Taiteilijakin on osa ekosysteemiä, ja työmme kuormittaa luontoa. Taiteilijoiden olisikin hyvä pohtia ääneen paitsi vaikutusmahdollisuuksiaan, myös ekologista jalanjälkeään.

Kirjoitan laajoja romaaneja. Ne nielevät paljon paperia, ääni- ja e-kirjojen kohdalla sähköä. Fiktiivinen maailma syntyy sanoista. Jos kirjoittaisin tiiviimmin, juoni, dialogit ja aikaskaala alkaisivat töksähdellä, eikä tarina enää kuulostaisi omaltani. Yritän hyvittää teosteni luonnonvarojen kulutusta eri tavoin. Kirjani painetaan mahdollisimman ekologiselle paperille, ja osalla tekijänpalkkioista olen ostanut metsiä. Neljä pientä metsätilaani on suojeltu pysyvästi. Ne edustavat minulle myönteisiä ekologisia jalanjälkiä, joita taiteesta voi koitua.

Taiteilijoiden luonnonsuojeluhengellä on pitkä historia. Suomessa metsänhakkuita kritisoivat ensimmäisten joukossa 1800-luvulla taiteilijat, kuten Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja I. K. Inha. Nykyäänkin useat taiteilijat ilmaisevat mielipiteensä suoraan: esimerkiksi viime joulukuussa luovutettiin metsäasioista vastaaville ministereille vetoomus vanhojen metsien puolesta. Sen oli allekirjoittanut lyhyessä ajassa yli 1 600 taiteilijaa.

Taiteilijan vaikutustyön ytimenä on silti aina teos. Teos on avain sekä omaan että kokijan sisimpään.

Omassa työssäni ekoaiheet ovat liikkeellepaneva voima ja merkittävä osa ”lopputuotetta” eli romaania, sen juonta ja sanomaa. Näkemyksen ujuttaminen romaaniin ei ole yksinkertaista, sillä kirjallisuuden – ja taiteen ylipäätään – kuuluu mielestäni ennemmin näyttää kuin selittää. Kirjailijan työvälineitä ovat sanat, ja ne ovat hyvin konkreettisia ja täsmällisiä. On vaara sortua julistamaan, ja siksi olen tehnyt itseni kanssa työnjaon: asiateksteissä kerron mielipiteeni suoraan, romaaneissa rivien välissä. Työnjako tuntuu hyvältä, ja pasifistina minua miellyttää romaanin rauhanomaisuus. Lukijaa kannustetaan ajattelemaan, mutta häntä ei pakoteta olemaan samaa mieltä.

Taide operoi tasolla, johon saarna ei ulotu. Taide on salakavalaa, suurenmoista ja epämääräistä. Taidemuseossa, konsertissa, teatterisalissa tai kirjaa lukiessa moni huomaa olevansa aseeton. Mykistyminen, kylmät väreet ja kyynelet teoksen äärellä viittaavat usein siihen, että paluuta ei ole. On kyse sävelistä, sanoista tai visuaalisesta ärsykkeestä, parhaimmillaan viesti kulkee sisimpään ja mullistaa maailman.

Taideteos saattaa toimia entsyyminä, joka käynnistää ihmisessä halun toimia sen puolesta, minkä hän kokee tärkeäksi. Teos voi puhutella eri lähtökohdista. Huomasin tämän aikoinani, kun selasin isoisäni LP-levykokoelmaa ja runokirjoja. Aatemaailmoiltamme edustimme lähes vastakkaisia laitoja, mutta musiikissa ja kirjallisuudessa meillä oli yhteisiä suosikkeja.

Taiteilija ei pysty määräämään, millaisia johtopäätöksiä hänen taiteestaan tehdään. Luontokadon ja ilmastonmuutoksen aikakaudella moni silti pohtii taiteessaan ihmisen oikeutta hyödyntää muita, tulevaisuudennäkymiä, luonnon haurautta ja pohjimmaista ylivoimaa.

Yhteiskuntaa muutetaan muuttamalla lainsäädäntöä, mutta ennen sitä täytyy tapahtua jotain hallitsemattomampaa: oivalluksia ja sisäisiä järistyksiä, joihin kannustaminen on taiteilijoiden erikoisalaa. Katsoja katsojalta, kuulija kuulijalta ja lukija lukijalta muutosvoima kasvaa.

Kirjoittaja on Finlandia-palkittu hämeenkyröläinen kirjailija ja luonnonsuojelualueen perustaja.