Pääkirjoitus

Mitä 2050-luvulla ajatellaan meistä?

”MILLAINEN maailma on vuonna 2050?”, kysyttiin avoimessa haussa, jonka pohjalta taiteilijat ja teokset Taidevaltakunta ’24 -biennaaliin valittiin. Amanuenssi Riikka Kuittinen Hämeenlinnan taidemuseosta kertoo, että arviolta 80 prosenttia hakemuksista käsitteli ympäristöä, jonka tulevaisuudesta taiteilijat ovat enenevissä määrin huolissaan.

Saman huolen jakavat asiantuntijat, joilta Taidevaltakunta-yhteistyössä mukana olevat Hämeenlinnan taidemuseo, Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva ja Tampereen taidemuseo tilasivat ”ilmiöennusteet” ennen taiteilijahakua pyytäen vastausta samaan kysymykseen lähivuosikymmenien maailmasta. Meribiologi Sari Tolvanen painottaa, ettei aikaa jahkailuun enää ole. Ilmastokriisi ja luontokato ovat täällä ja tilanne on kriittinen.

Sekä ensimmäistä Taidevaltakunta-biennaalia, että Taidevaltakunnan Sanomien ensimmäistä numeroa rivakalla tahdilla keväällä 2024 edistäessämme olemme saaneet seurata huolestuttavia uutisia. Maaliskuu oli jo kymmenes kuukausi peräkkäin mittaushistorian kuumin, Suomen ylikulutuspäivä (eli päivä, jolloin maamme on käyttänyt oman osansa tämän vuoden luonnonvaroista) tuli jo huhtikuun puolivälissä, jopa meillä aiemmin yleisinä pidetyt lajit, kuten siili ja orava, ovat uhanalaistumassa, eikä loppuja valtion vanhoista, luonnontilaisista metsistä juhlapuheista huolimatta edelleenkään olla saatu suojeltua.

KÄÄNTÄISINKIN kysymyksen toisin päin: mitä meistä 2020-luvun ihmisistä ajatellaan 2050-luvulla? Keskitymmekö historian näkökulmasta oikeisiin asioihin? Ovatko asemiinsa äänestämiemme päättäjien toimet riittäviä maapallon tulevaisuuden tai pienemmässä mittakaavassa Suomen luonnon turvaamiseksi? Kysymys nostaa esille myös Taidevaltakunta-yhteistyössä olennaisen vallan problematiikan. Kuka valtaa käyttää, kenen ääni kuullaan ja mitä priorisoidaan?

Tulevaisuuden maailmassa elävien ihmisten, nykyisten lasten, kuuleminen unohtuu usein päätöksenteossa. Heillä ole vaikutusvaltaisia lobbausryhmiä tai mahdollisuutta mennä lakkoon, jos tulevaisuuteen luotaavat poliittiset päätökset herättävät huolta. Lasten lisäksi asioista päätettäessä syrjäytetään muiden elävien olentojen näkökulma, joilla tulisi olla oikeus elämään ja elinympäristöihinsä siinä, missä ihmislajin edustajillakin.

LAPSIIN liittyen haluan kuitenkin nostaa esille toivon. Olin yhden maaliskuisen aamupäivän retkellä metsäpäiväkotiryhmän kanssa Aulangon metsässä ja haastattelin tähän lehteen lapsia luonnon ja tulevaisuuden kysymyksistä. Lasten iloiset tarinat, kirkkaat silmät, harvahampaiset hymyt ja keväinen metsä toivat tarpeellista iloa ja valoa työhöni.

Toivon merkitystä ympäristökriisien aikakautena ei tule väheksyä. Jos menetämme toivon, muutumme apaattisiksi. Toivo sen sijaan ajaa toimintaan ja toiminta lisää uskoa tulevaisuuteen. Taidevaltakunta ’24 -biennaalissa on esillä jopa kaksi toivomuskaivoteemaa käsittelevää teosta. Näissä ja monissa muissa biennaalin teoksissa meitä näyttelyn kokijoita herätellään toimintaan elinkelpoisen ympäristön ja tulevaisuuden puolesta.

SANNA REKOLA Sitrasta kirjoittaa tässä lehdessä, että taide fasilitoi keskustelua tulevaisuudesta. Tämä on hänen mukaansa olennaista, sillä sulkemalla silmämme ongelmilta emme saa niitä poistumaan. Taide voi nostaa esille haastaviakin kysymyksiä, joiden pohtimiselle ei muualla aina ole tilaa. Ilahduttavasti taiteilija ja tutkija Antti Majava näkeekin artikkelissaan, että vuonna 2050 kokoonnutaan jälleen Hämeenlinnaan Taidevaltakunta-biennaalin merkeissä käsittelemään vallan ja tulevaisuuden teemoja. Tuotevalikoimaa ja palveluita on mahdollisesti vähemmän, ihmisiä enemmän. Ja kahvi maistuu edelleen.

Taide ei ehkä nauti suurinta arvostusta (tai rahoitusta) yhteiskunnassamme, mutta sillä on valtaa vaikuttaa ihmisiin. Taidevaltakunta ’24 -biennaalin teosten tapaan taide voi tehdä käsinkosketeltavaksi yhteen kietoutumisemme ympäristöön ja auttaa ajattelemaan uudella tavalla paikkaamme maailmassa. Kirjailija Anni Kytömäki toteaa näkökulmatekstissään, että päätöksenteko ja lainsäädäntö tapahtuvat muualla, mutta taide käynnistää kokijassaan ”oivalluksia ja sisäisiä järistyksiä”, jotka voivat kannustaa muutokseen.

Vaikka dystopiat sään ääri-ilmiöistä, palavista metsistä, roskaan tukehtuvista meristä ja sulavista jäätiköistä ovat jo tätä päivää, ei anneta huolen lamauttaa. Kanavoidaan se toivoon, toimintaan ja muutokseen – mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Tiina Salmia

Päätoimittaja, Taidevaltakunnan Sanomat